Prinsessa ja morko

Asui kauan aikaa sitten, kaukana täältä, kaukaisessa valtakunnassa, pieni prinsessa. Prinsessa asui pienessä linnassa, ja niin kuin prinsessat yleensäkin, tämä odotti prinssiä saapuvaksi valkeine ratsuineen.

Päiviä kului. Päivät muuttuivat viikoiksi, viikot kuukausiksi, kuukaudet vuosiksi. Ketään ei kuulunut prinsessan luokse. Viereisistä valtakunnista prinsessoja katosi tiuhaa tahtia, mutta kyseisestä valtakunnasta ei kukaan käynyt kysymässä prinsessan kättä. Syy oli hyvin yksinkertainen - prinsessan isällä, kuninkaalla, oli liian kovat vaatimukset.

Linnaan päästäkseen täytyi selvitä ison orjantappurapensaan läpi, ystävystyä villieläinten kanssa, jotta nämä päästäisivät kulkijan läpi, kahlata krokotiilejä täynnä olevan vallihaudan lävitse ja päästä lujasta tammiovesta linnaan sisään. Kuningas halusi tyttärelleen parasta ja lupasi autuaasti tyttärensä käden sille urholle, joka tuon koitoksen suorittaisi.

Joka ilta prinsessa meni parvekkeelle katselemaan avartumaa maisemaa ja horisontin taakse katoavaa aurinkoa. Joka ilta hän odotti, että prinssi tulisi ja suorittaisi koitoksen, mutta mitään ei silti tapahtunut.

Naapurivaltakunnissa kuhistiin kiivaasti kuninkaan tyttärestä, joka ei ollut vieläkään saanut prinssiä vierelleen. Joitakin köyhiä maalaisia lähti lopulta koittamaan onneaan ja prinsessan kättä tavoittelemaan, mutta luovuttivat aina jossain vaiheessa. Osa ei huhujen mukaan koskaan edes palannut matkaltaan.

Eräänä iltana, kun aurinko oli jo laskenut ja prinsessa seisoi yksin parvekkeella katselemassa tähtiä, kuului linnan pihasta liikettä. Prinsessan uteliaisuus heräsi ja tämä kurkkasi kaiteen reunan ylitse. Äänen aiheuttajaa ei näkynyt missään.

"Totta kylällä puhutaan", kuului kumminkin ääni pimeydestä. "Te, prinsessa, olette todellakin kaunis."

Prinsessa hämmästyi ääntä, jota ei ennestään tuntenut ja siristi silmiään äänen suuntaan.
"Kuka olet ja miten pääsit tänne?"
"Kuka olen, sitä en voi vielä kertoa, miten pääsin tänne, onkin aivan toinen asia."

Muukalainen ei paljastanut kasvojaan, ei kertonut nimeään, eikä edes, miten oli linnaan päässyt, mutta ennen lähtöään, hän lupasi palata seuraavana iltana, kun aurinko olisi mennyt levolleen. Tämä oli silti pyytänyt, ettei prinsessa kertoisi juttutuokiosta kellekään. Ja prinsessa vannoi, ettei sitä tekisi.

Seuraavana iltana prinsessa odotti jännittyneenä muukalaista, joka tuli sovittuun aikaan. Jälleen prinsessa kysyi muukalaisen nimeä, ja miten tämä oli linnaan päässyt, mutta sai saman vastauksen. Tämä jatkui viikkoja ja kuukausia, kunnes eräänä iltana, prinsessa oli jälleen odottamassa vierastaan.

Kun prinsessa kuuli tämän tulevan, ja kuuli tämän äänen, hän tähtäsi parvekkeeltaan valoa äänen suuntaan, saaden nyt nähdä vieraansa. Kiljaisu karkasi prinsessan huulilta, vieraan karatessa pois valon ulottumattomilta. Hän pakeni ruusupuskiin ja sieltä paikkaan, mistä oli tullutkin. Vieraan ulkomuoto oli pelästyttänyt prinsessan, jota vieras oli kovasti yrittänyt estää.

"Älä mene!" huusi prinsessa pimeyteen, mutta vain tämän oma ääni jäi leijumaan ilmaan, ilman korvia, joita kuulla, ilman vierasta, joka voisi siihen vastata.
Prinsessa odotti monia päiviä, monia viikkoja, monia kuukausia, sydän raskaana, mieli maassa. Hän vain istui parvekkeellaan ja odotti. Odotti, että vieras tulisi takaisin.

Iltana, jolloin aurinko ei laskenut ollenkaan, prinsessa kuuli jälleen tuon tutun äänen. Iloisesti hän tervehti tulijaa, jonka näki nyt ensimmäistä kertaa kunnolla. Vieras ei ollut sadun prinssi, pikemminkin se osapuoli, jota vastaan prinssit taistelivat.

"Tulin sanomaan hyvästit", vieras kertoi nöyrästi. "En ole prinssi, ei isäsi minua vävykseen huolisi. Olen hirviö, jotka pitävät neitoja vankeinaan, ja jotka uljas prinssi ajan myötä tappaa."

Prinsessa yritti kääntää hirviön pään, mutta tämä oli vakaasti päättänyt kantansa. Kääntäen selkänsä prinsessalle, hän lähti linnan pihasta ikiajoiksi.

Sen jälkeen ei prinsessa enää nähnyt hirviötä, vierasta, tuota salaperäistä muukalaista, johon oli ehtinyt rakastua. Ei hän nähnyt muitakaan, kukaan muu ei uskaltanut yrittää. Sanat, jotka hirviö oli lausunut ennen lähtöään, prinsessa oli kirjoittanut lapulle, ja laittanut lapun sydämensä viereen, jotta hirviön sanat säilyisivät siellä aina.

Kukaan ei ole kyyneliesi arvoinen. Ainoa, joka on, ei ikinä voi saada sinua itkemään. Ystävät kuulevat, mitä sanot, parhaat ystävät kuulevat sen, mitä et sano. Jos kaikki ystäväni hyppäisivät sillalta, en hyppäisi heidän kanssaan. Haluaisin seistä alhaalla ottamassa heidät kiinni. Älä murjota ja ole katkera, et koskaan tiedä, kuka ihastuu hymyysi! Eilinen on historiaa, huominen on yllätys. Tämä päivä on lahja. En ikinä unohda sinua.